Olimme perheeni kanssa Helsingin maaseudulla mökillä, joka sijaitsi Itämeren rannalla. Lähellä oli myös pieni hevostalli ja joukko muita vuokramökkejä. Meidän vuokraamamme mökin ja rannan välissä oli pelto, jolla viljeltiin ruokakasveja ja kauempana siinsi havumetsä.
Tarkoituksena oli viettää kesäinen mökkiloma uiden, saunoen ja nauttien Itämeren luonnosta, mutta pieleen meni. Laiturilla ei voinut viettää lainkaan aikaa, koska vanha laiturinrämä, jolla olisi voinut ottaa aurinkoa tai vaikka pitää piknikin, näytti siltä, että sen läpilahot laudat pettävät minä hetkenä hyvänsä. Järkyttävintä oli kuitenkin sinilevän määrä.
Vesi loiski rantaan heleänvihreänä, mikä tietysti sulki uimisen kokonaan pois. Pohjaa oli lähes mahdotonta nähdä rantavedessä, eikä kauemmas veteen ollut asiaa. Mietin pitkään, mistä sellainen määrä sinilevää saattoi johtua. Olin tottunut uimaan Mikkelissä Saimaan tummissa, mutta suhteellisen puhtaissa vesissä enkä ollut koskaan nähnyt niin paljon kyseistä lajia.
Luulen, että viereisellä hevostallilla oli jotain tekemistä asian kanssa. Hevosten rehevöittävää lantaa tuskin saatiin – eikä vieläkään saada – kokonaan eristettyä niin, että sitä ei valu lainkaan veteen. Pohdinkin, miksi tallin täytyi olla niin lähellä rantaa. Vaikka hevoset eivät laiduntaneet rannassa, tallirakennuksesta ei ollut sataakaan metriä vesirajaan. Tietysti jotkut asiat oltiin voitu unohtaa rakennuksen suunnitteluvaiheessa, mutta eikö ammattilaisten tehtävä ole nimenomaan muistaa tällaiset asiat?
Toinen vaikuttava asianhaara taisi olla myös aiemmin mainittu pelto. Ehkä se oltiin lannoitettu jollain erittäin epäsopivalla aineella, josta oli valunut ylijäämiä veteen. Tai ehkä se oli lannoitettu vain hevostallin lannalla – niin minä olisin tehnyt. Sitä en saa koskaan tietää, mutta mielestäni erityisen tästä tekee se, että tapahtumasta on kulunut jo vuosia.
En ollut silloin montakaan vuotta vanha, mutta silti muistan edelleen valtavan sinilevämäärän. Nyt olen vanhempi ja opiskellut enemmän, joten ymmärrän, kuinka huonossa kunnossa Itämeri on. Kokemukseni oli vain yksi monista, joita nykyään melkein jokainen meremme rehevöityneillä rannoilla vieraileva joutuu näkemään. Siksi en mielelläni matkusta merenrantaan, vaan jonnekin järvellä sijaitsevaan, kotoisaan poukamaan. Samaa mieltä taitaa olla myös muu perheeni, sillä matka on jäänyt ainakin tähän saakka perheemme viimeiseksi suomalaiseksi lomakohteeksi, joka on sijainnut Itämeren rannalla.
Uintitarkoitus ei tietenkään ole ainoa syy, miksi suosin puhtaita vesiä. Niissä on monimuotoista ja kaunista luontoa, minkä lisäksi ne ovat välttämättömiä niin ihmisten kuin muidenkin eläinten koko selviytymisen kannalta. Jos mietitään hieman kevyempiä aiheita, niistäkin löytyy syitä. Nautin luonnossa liikkumisesta ja etenkin järvimaisemat ovat mielestäni upeita. Suomalaiset järvet myös vetävät matkailijoita aina ulkomailta saakka, mikä tuo lisää varoja valtiolle, kunnille ja jopa yksityisille yrityksille.
Itämeren hyvinvoinnin eteen tehdään paljon, on kampanjoita, mielenosoituksia, keräyksiä sekä puheita ja osittain se toimiikin. Meren voinnissa on havaittu muutos parempaan, ja vaikka se on hyvin pieni, se on alku.
Kirjoittaja on 9. luokkalainen peruskoululainen
